Sanonnat ja sananlaskut ovat aika hauskoja. Niitä voisi pähkäillä pidempäänkin ja kaikenlaisiin elämäntilanteisiin ja harrastuksiinkin löytyy aina sopivia pätkiä. Suunnistukseenkin niistä istuu moni kuin nenä päähän. Tai no, en sitten tiedä, istuuko nenä aina päähän ja joku nenä ei ehkä tietynlaiseen päähän istu ollenkaan. Mutta ajatuksia herättäviä tulee heti mieleen vaikka kuinka monta. Näin joulun jälkeen vatsa turpeana kaikesta suklaasta ja muista herkuista onkin ihan hyvä istua rauhassa ja mietiskellä sanontoja, lenkille ehtii sitten kun masu on vähän laskeutunut. Sanotaan siinä parin kuukauden päästä. Noin niinkun palttiarallaa. Ei se niin noponuukaa oo.
Vierivä kivi ei sammaloidu. Njaa. Ei sammaloidu ei, mutta missaa ehkä jotain näkemisen ja kokemisen arvoista, jos ei hetkeksi pysähdy. Täysin jähmettynyt on sitten se toinen äärilaita. Sille tulee kohdalle vaan se, mitä sattuma antaa, jos antaa yhtään mitään.
Auta miestä mäessä, älä mäen alla. Kisassa voisi kyllä herättää epäilyksiä, jos sitä kävisi jotakin miestä kesken mäkeä pepusta työntämään. Varsinkin jos se olisi toinen mies joka tuuppisi. Mutta on pakko myöntää, että vielä enemmän se kummeksuttaisi, jos sitä vasta mäen alla ryhtyisi auttamispuuhiin.
Ei sota yhtä miestä kaipaa. Niinpä niin, mutta jos suunnistusviestit lasketaan sodaksi, on se monella seuralla aika yhden miehen tarkkaa puuhaa. Voisi se itku tulla yhden miehen perään silloin, jos varajuoksijaksi Jukolan Viestiin olisi laittaa joko normaalisti soppakauhaa heiluttava viitoituksen varrella kannustava Elmerin äiti tai Iivarin 12-vuotias pikkuveli.
Tärkeintä ei ole voitto vaan jalo kilpa. Tämä pistää hymyilemään. Sen verran tuttua on itkun vääntäminen kisan jälkeen itsellekin ja kivenmurikoita potkivia aikuisia miehiäkin näkee joka viikonloppu, jalo kilpa ei ole kovinkaan usein mikään suuri lohdutus. Mutta täytyykin Minnalle seuraavissa arvokisoissa sanoa, jos (hyvin hypoteettinen jos kylläkin) hän jää toiseksi, että ei hätiä mitiä, jalo kilpa se oli tärkeämpää.
Hiljaa hyvää tulee. Mistä ihmeessä tulee hyvää hiljaa tehden? Ei koko elämää voi odotella, tuloksia saa huiskimallakin. Juosten se pitää joka paikkaan mennä, metsässäkin surrata siksakkia vauhdikkaasti ja kaikki pitää saada nopeesti tänne nyt ja heti, niinkun olis jo. Siitähän kertoo jo sananlasku juosten on matka joutuisampi. Ristiriitaisia nämä sananlaskut, pistävät yksinkertaisen pään ihan pyörälle.
Eikä muuten koskaan kannata sanoa “en ikinä”. Never say never. Ei sitä voi tietää, mitä tulee tekemään, ja on vähän kiusallista joutua sitten selittelemään, että noh, enhän mina sitä ihan niin tarkasti tarkoittanut. Itsekin koulumaailmaan kyllästyneenä läksin järjestöalalle ja nautiskelin vaihtelevasti ja kannustavasta työstä aikani, mutta niin vain neiti nutturapää minussa taipui tulemaan esiin, ainakin ensi kesään asti. Sitten en kyllä enää ikinä… Tai ainakaan ihan heti… Tai ehkä välttämättä en enää… No, jospa ihan pienen option jätän sillekin. You never know ja tilaisuuksista pitää ottaa vaari. Öh, tuota noin. Tuota sananlaskua en kyllä rupea tällä perhekanavalla sen enempää avaamaan.
Hurjan iloista, menestyksekästä ja vauhdikasta vuotta 2011 kaikille!
-Anna Koponen ☺-
“Jos haluat korkealle, aloita alhaalta; jos haluat kauas, aloita läheltä.”