Ammattimaista touhua

Tiomilan yö oli viimeiset 15 vuotta suomalaisittain varsin synkkä, mutta tulihan se voitto sieltä vihdoin. Lämpimät onnittelut Kalevan Rastille!

Vahingossa tai helpolla ei voittopysti Pohjois-Karjalaan kuitenkaan lähtenyt. ”Ikinä en ole mihinkään kisaan valmistautunut yhtä hyvin”, kertoi eräs seuran huippumiehistä. Tiomila oli seuran 14 parhaan miessuunnistajan agendalla tiiviisti koko talven – fyysisissä ja psyykeen harjoituksissa ja erityisesti kuukausittaisilla ulkomaan taitoleireillä. Mitään ei jätetty sattuman varaan, eikä ankkurin loppuvedon, kuten neljässä edellisessä suomalaisvoitossa. Kalevan Rasti oli vuoden 2010 Tiomilan ylivoimainen ykkönen.

Saman seuran juhliessa voittoa edellisen kerran vuonna 1983 porukka oli puhtaasti kotimaista tekoa, tarkemmin sanottuna itäsuomalaista. Vuoden 1994 TuSsin voittajajoukkueen Rasmus Ödum olikin ennen Finnspångin aamua ainoa suomalaisseurassa suunnistanut ei-suomalainen Tiomilavoittaja. Nyt voittajajoukkueessa suunnisti viisi ulkomaanapua, joista kolmen voidaan sanoa hyvällä syyllä sanoa hoitaneen voiton kotiin. Jan Prochazka pitkän yön alkurykäisyllään, Fabian Hertner ysiosuuden karkaamisellaan ja Thierry Gueorgiou vuorenvarmalla sooloankkuroinnillaan.

Kaikki kunnia toki myös KR:n kotimaisille viestinviejille, joiden varmojen suoritusten taustalla näen kuitenkin myös edellä mainittujen urheilijoiden kädenjäljen. Nämä kolme huippumiestä ovat vuosien mittaan antaneet muille esimerkkiä ammattimaisesta asenteesta ja harjoittelusta: ”Haaska” rajuilla tehotreeneillään, ”Fäbu” velmulla ennakkoluulottomuudellaan ja ”Tero” taitopuolen perfektionismillaan.

Jos vielä kymmenen vuotta sitten keski- ja itäeurooppalaisten suunnistajien pääsy suomalaisseurojen leireille ja viestijoukkueisiin oli eräänlaista kehitysapua, ovat asetelmat nyt kääntyneet jossain määrin toisinpäin. Varsinkin miesten puolella ratkaisuosuuksilla nähdään enemmän ei-pohjoismaisia kuin pohjoismaisia suunnistajia. Myös mainittu esimerkki ammattimaisesta ja laadukkaasta harjoittelukulttuurista tulee tänä päivänä yhä enenevässä määrin Kööpenhaminan eteläpuolelta. Suunnistusvalmennus ja urheilijat ovat viime vuosina kehittyneet Keski-Euroopassa vauhdilla joihin pohjoismainen, seuratoiminnan varassa oleva suunnistusvalmennus ei oikein ole pystynyt vastaamaan.

Loistavien urheilijoiden lisäksi Kalevan Rasti on ollut jo pitkään Suomenmaan kärkiseuroja kilpailujen järjestämisessä, yhteiskuntasuhteiden luomisessa, sponsorimarkkinoilla ja luonnollisesti valmennuksessa. Jos jokin osa-alue näyttäisi jääneen viime vuosina hieman paitsioon, se lienee nuorisotyö, kenties myös harrastesuunnistus. Tässäkin mielessä KR on poikkeuksellinen suomalaisseura. Useimmissa seuroissa prioriteetit ovat juuri päinvastaiset.

Nuorten ohjaaminen ja kilpailujen järjestäminen ovat seuratasolla talkoopohjaista harrastetoimintaa, lasten vanhempien ja jäsenistön innon ja vapaa-ajan resurssien varassa. Jotta nuorista suunnistajanaluista tai vaikkapa Nuorten Jukolan voittajista saadaan leivottua menestyvä aikuisten joukkue saati MM-tason urheilijoita, vaaditaan kuitenkin huomattavasti enemmän ammattimaisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Talouspuoli on saatava ensin vankkaan kuntoon ja sen avulla valmennukseen ja toiminnan pyörittämiseen on mahdollista palkata osaavia ja päätoimisia henkilöitä. Juuri näin Kalevan Rastissa on toimittu, vaikka toki merkittävin taustatyö on edelleenkin tehty vapaaehtoisvoimin, rakkaudesta lajia, seuraa ja urheilijoita kohtaan.

Suurin osa maailman huippuseuroista toimii pitkälti Kalevan Rastin tapaan. KOK, Baekkelaget, SNO ja IFK Göteborg ovat esimerkkejä tällaisista, melko puhtaasti huippusuunnistukseen profiloituneista seuroista, joissa toiminta painottuu sponsorituella hoidettuun ammattimaiseen seuravalmennukseen. Nuorisotyö tehdään pääosin pikkuseuroissa ja Ruotsissa suunnistuslukioissa. Halden SK on ainoana seurana maailmassa saanut kasaan koko paketin – kisajärjestelyistä ja omista nuorista kattavaan sponsorivalikoimaan ja huippuvalmennukseen sekä menestykseen, jopa veteraanit ovat huippuluokkaa.

Kokonaisvaltaiseen toimintaan ja menestykseen pyrkivät myös monet suomalaisseurat, mutta kuitenkin vain hyvin harvalla seuralla on nykypäivänä tähän riittävästi osaamista, henkilöitä ja resursseja.
Mahdollisuudet ammattimaiseen toimintaan ja aikuisten huippuvalmennukseen ovat yksinkertaisesti liian vähäiset ja asiansa osaavien ja sitoutuneiden suunnistusvalmentajien määrä kovin pieni. Suomessa seurojen perinteet ovat vahvat ja talkootyö ja amatöörihenki edelleen arvossaan, joten näyttää varsin epätodennäköiseltä, että suuria muutoksia seuratason valmennustoimintaan olisi lähivuosina tulossa.

Suunnistusliiton uusi aluevalmennusjärjestelmä luotiin reilut neljä vuotta sitten, nämä asetelmat olivat tiedossa jo silloin. Olemme toki edenneet oikeaan suuntaan, mutta ainakin itse kaipaisin lisää vauhtia ja yksituumaisuutta valmennusjärjestelmän kehittämiseen ja terävöittämiseen. Jotta suomalaisista MM-mitaleista ja suurviestivoitoista saadaan nauttia tulevaisuudessakin, on lahjakkaille ja motivoituneille nuorille turvattava paras mahdollinen valmennus ja tukiverkosto. Tällöin jo hyvin pian ainakin suurimmissa kasvukeskuksissa parhaiden nuorten ja aikuisten valmennuksesta vastaavat ja sitä koordinoivat päätoimiset valmentajat, luonnollisesti tiiviissä yhteistyössä seurojen kanssa.

Suunnistusliiton on yhä määrätietoisemmin rakennettava alueellisesta valmennusjärjestelmästä yhdenmukainen ja tehokas, koulutettava ja tuettava valmentajia pitkäjänteisesti sekä – edelleen yhteistyössä seurojen kanssa – löydettävä tähän toimintaan taloudelliset ja käytännölliset puitteet. Toivon SSL:n uuden strategian kimpussa painivien tahojen nostavan tämän asian ykkösprioriteettien joukkoon. Suuret rakenteelliset muutokset ja taloudelliset uudelleenpriorisoinnit eivät synny itsestään eivätkä hetkessä – tarvitaan vahvaa ohjausta ja yhteinen näkemys. Seura- ja aluerajat on myös pystyttävä ainakin osittain unohtamaan ja on ajateltava yksilöiden, eli nuorten urheilijoiden parasta. Jokaiselta osapuolelta vaaditaan uudenlaista ajattelua sekä vahvaa henkistä, taloudellista ja rakenteellista sitoutumista ja yhteistyökykyä.

Nämä saattavat tuntua kovilta haasteilta, mutta ovat varmasti helpommin ratkaistavissa kuin elintarvikealan osapuolten näkemyserot tai Kreikan talouskriisi – yhteistä tahtoa nuorten valmennuksen tukemiseen luulisi suunnistuspiireistä löytyvän. Vähintään yhtä suuri haaste on saada nuoret suunnistajat sisäistämään huippusuunnistuksen nykyiset vaatimukset. Hyväkään valmennus ei nimittäin auta, jos urheilijat eivät siihen täysillä sitoudu, mielellään jo lukioiässä. Maailmalla on suunnistusvalmennuksessa menty viimeisten 10 vuoden aikana huminalla eteenpäin, eikä etumatkaa saisi päästää enää yhtään suuremmaksi. Ammattimainen asenne ja toiminta on tulevaisuudessa ainoa mahdollisuus menestyä. Harrastelupohjalta ei suunnistuksessa enää nousta huipulle.

-Janne Salmi-

Facebooktwitterpinterestlinkedinmail