Kesän suunnistuskausi lähenee taas loppuaan ja on aika pistää pillit pussiin tämän kauden osalta. Valmennustermein puhutaan ylimenokaudesta tai lepokaudesta. Nollataan mennyt kausi, levätään henkisesti ja fyysisesti sekä aletaan pikku hiljaa suuntaamaan katseita kohti tulevaa.
Myös sille runsaalle joukolle suunnistuksen ja suunnistajien eteen vapaaehtoisesti töitä tekevälle seuraväelle, valmentajille, ohjaajille ja talkoolaisille, on tämä todennäköisesti se hetki vuodesta, jolloin voi hetken vetää henkeä ennen uuteen kauteen suuntautumista. Kesän suunnistuskoulut on saatu pidettyä, kuntorastit on taas kerran hoidettu talkoovoimin kunnialla loppuun, tämän vuoden kisajärjestelytkin ovat jo takanapäin.
Mitä sitten on vuodesta jäänyt jäljelle? Ehkä mitaleita ja menestystä tai ainakin suunnistustaidon karttumista ja oppimista. Ehkä mieleenpainuvia elämyksiä uusille ja vanhoille lajin harrastajille tai iloisia muistoja lasten suunnistuskoulusta. Ehkä eurojakin seuran kassaan. Monelle vapaaehtoiselle toimijalle nämä ovat jo riittäviä ”palkkioita” käyttää tunteja, päiviä, jopa viikkoja omasta vapaa-ajastaan lajin harrastamisen mahdollistamiseksi yksittäisen urheilijan tai isomman harrastajajoukon eteen. Talkootyö hyvässä hengessä yhdessä runsaspäisen kaverijoukon kanssa on myös mukavaa yhdessäoloa, eikä siitä haluta jäädä paitsi. Tai sitä se ainakin voisi olla parhaimmillaan.
Miten näitä vapaaehtoisia toimijoita sitten muistetaan? Epäkohdista muistetaan usein mainita, mutta kun kaikki menee hyvin tai odotusten mukaisesti, on helppo olla vaiti. Kiitokset ja positiivisuus kun ei vain kuulu suomalaiseen mentaliteettiin. Vaikka rakentavasti annettu palaute on hyväksi (ja hiljaisuuskin on usein ihan hyvä merkki), ei positiivisen ja kannustavan palautteen voimaa tule väheksyä. Jos kukaan ei huomaa tekemisiäni tai lunta tulee enemmän sisään kuin jää ulos, miksi minä jatkaisin tätä vapaaehtoisesti? Omalle vapaa-ajalle löytyy varmasti muutakin tekemistä.
Yhtälailla kuin urheilija tarvitsee huippusuorituksen tekemiseen kovan harjoittelun lisäksi hyvän ja itsevarmuutta puhkuvan positiivisen fiiliksen, sitä samaa tarvitsee myös se urheilijoiden ja harrastelijoiden taustalla oleva vapaaehtoinen toimija. Kokemus arvokkaan työn tekemisestä sekä kannustavan ja toinen toistaan auttavan ilmapiirin vallitessa on vain helpompi onnistua. Mielestäni meillä, koko suunnistuskansalla yksittäisistä kuntosuunnistajakävijöistä aina huippu-urheilijoihin ja aktiivisiin suunnistusvaikuttajiin asti, on valta pitää huolta siitä, että myös ensi ja tulevina vuosina suunnistuksen parista löytyy näitä vapaaehtoisia toimijoita.
Kiitos ja pieni positiivinen kommentti esimerkiksi kuntorastien pitäjälle, kilpailun ratamestarille, ohjaajalle/valmentajalle tai seuran rahastonhoitajalle ei vaadi sinulta paljoa, mutta antaa vastaanottajalle paljon. Ja varmasti se rakentavakin palaute on sen jälkeen helpommin otettavissa vastaan.
Sosiaalisessa mediassa liikkuu vähän väliä erilaisia positiivisuus- ja onnellisuushaasteita. Julistankin täten suunnistuskansan tosielämän kiitollisuushaasteen alkaneeksi: yksi kiitos positiivisen kommentin kera yhdelle kasvotusten kohtaamallesi toimijalle kuukaudessa seuraavan vuoden ajan. Otatko haasteen vastaan? Vai pistäisitkö vielä paremmaksi ja tarjoaisitkin omaa auttavaa kättäsi jonkin asian hoitamisessa?
Nyt ei arvostella vaan arvostetaan!
Tästä kaudesta kaikkia toimijoita kiittäen,