Ensi viikonloppuna se taas tulee – Jukolan Viesti, suomalaisen suunnistuksen keskikesän juhla. Yhteensä vajaat 15000 suunnistajaa kiertää rasteja Ravijoen maisemissa ja uskoisin kaikkia heitä yhdistää yksi asia: jokaisella suunnistajalla on varmasti jonkinlainen tavoite tai unelma Jukolan viestissä. Harvoilla ja valituilla on mahdollisuus tavoitella Jukolan Viestin voittoa. Hieman useammalla saattaa olla mahdollisuus johtaa Jukolan viestiä jossakin vaiheessa kilpailua. Joillakin on tavoite päästä hiidenkivelle eli 25 parhaan joukkoon, toiset tavoittelevat paikkaa sadan sakissa. Suurimmalle osalle tavoitteeksi riittää oman osuuden selvittäminen kunnialla.
Itse olen kiertänyt Jukolan viestejä 25 vuotta ja tuon ajanjakson aikana olen nähnyt ja kokenut paljon. Vuosien varrella olen asettanut itselleni ja joukkueelleni erilaisia tavoitteita. On tullut onnistumisia ja välillä myös karvaita pettymyksiäkin. Olen myös päässyt toteuttamaan suomalaisen suunnistajan unelmaa. Jotain erikoista ja taianomaista tuossa kesäyössä taatusti on, kun se jaksaa sytyttää ja innostaa vuosi toisensa jälkeen aina uudelleen ja uudelleen.
Ensimmäisen Jukolani koin katsojan roolissa vuonna 1986 Kaanaan Jukolassa. Olin tuolloin kahdeksanvuotias pikkunappula, ja olin mukana tämän vuoden kisajärjestäjän, Vehkalahden Veikkojen kannustusjoukoissa. Metsään ei minulla ollut asiaa, joten tavoitteet tuona Jukolan yönä olivat aivan muilla sektoreilla. Tavoitteenani oli valvoa koko Jukolan taikayön ajan, mutta tuolla kertaa onni ei ollut myötä. Painoin nimittäin pääni hetkeksi turpeeseen aamuyöllä ikään kuin lepuuttaakseni pienen hetken, ja lopulta heräsin aamulla viestin jo ratkettua. Muistelen että pahin valvomisvastustajani, tämän vuoden Jukolan viestin kartantekijä Janne Weckman paineli samoilla silmillä koko yön ja karvas tappio oli tosiasia.
Kaanaan jälkeen 25 vuoden ajanjaksolle on riittänyt paljon erilaisia Jukolaan liittyviä kokemuksia ja tarinoita. Varsinaisia suunnistamiseen liittyviä tavoitteita pääsin asettamaan vuodesta 1993 lähtien. Niinä aikoina vertailtiin lähinnä aikaeroja oman osuuden nopeimpiin. Tuolloin erojen mittaamiseen riitti vielä aivan tavallinen keittiön kello. Pikkuhiljaa nuo tavoitteet kovenivat ja pääsinpä jo juniori-ikäisenä johtamaan Jukolan Viestiä kun vuonna 1998 Siuntiossa avausosuuden loppupään hajonnat heittivät minut hetkeksi koko viestin kärkipaikalle. Se tunne oli ikimuistoinen, kun edessä näkyi kesäyön hämyssä pelkkää koskematonta metsää ja takanani vilkkuivat kymmenien ahnaasti kärkipaikkaa tavoittelevien kilpakumppaneiden valot.
Kokonaan uusi lehti omissa Jukolan Viesteissäni kääntyi vuodesta 2002 lähtien, kun pääsin Kalevan Rastin joukkueen mukana tavoittelemaan suunnistajan suurta unelmaa eli Jukolan Viestin voittoa. Pikkupoikana olin isäni Selänpään Jukolan karttaa hypistellyt, ja satoja kertoja mielikuvissani itsekin Jukolan viestin voittanut. En kuitenkaan koskaan olisi osannut arvata miten hienolta se voi tuntua kun voitto ensi kerran kävi toteen. Sitä hurmoksellista tunnetta kelpaa vielä kiikkustuolissakin muistella.
Nyt, kun omat Jukolan Viestini on juostu, riittää valmentajana jokaiselle vuodelle vielä tavoiteltavaa. Myös Jukolakuume on entiseen tapaan hyvässä nousussa näin muutamaa päivää ennen H-hetkeä. Tämän hetken unelmana on että kaksi Kalevan Rastin joukkuetta kumartaa Ravijoen hiidenkivellä merkkinä Jukolan Viestin kymmenen parhaan joukkoon yltämisestä. Sunnuntaiaamuna nähdään kuinka tuon unelman kanssa kävi.