Nakupellenä luokses pompin

Yritin jokunen viikko sitten sopia treffejä tuttavani kanssa, mutta emme oikein löytäneet sopivaa päivää. Tai siis minun kalenterissani ei juuri tyhjiä hetkiä ollut. Illat ja viikonloput olivat täynnä harjoituksia ja kilpailuja ja jos itse en sattumoisin ollut hikoilemassa, ohjelmanumerona oli lasten suunnistuskoulun vetäminen tai jokin muu seurapuuha. Aikamme näitä aikatauluja sumplittuamme tuttavani kysyi, että eikö teillä suunnistajilla ole elämää ollenkaan.

Rupesin oikeasti miettimään, että onko minulla elämää. Tai tarkemmin sanottuna pohdiskelin, millaista elämä olisi ilman suunnistusta. En päässyt kovinkaan pitkälle, kun jo huomasin, että suunnistukseton elämä olisi kovin tylsää. Varmaan sama on kaikkien harrastusten kohdalla. Kun vain on mielekästä tekemistä ja samanhenkisiä ystäviä ympärillä, elämässä on enemmän sisältöä ja se on hauskaa. Harrastuksia pitää olla! Mutta se missä menee raja harrastuksen ja pahanlaatuisen addiktion välillä, on toisinaan hämärää. Yllämainitun tuttavani mielestä helatorstaiviikkoni viiden kovavauhtisen suunnistuksen (ja muutaman muun kevyemmän treenin) merkeissä ylitti villeimmätkin kuvitelmat, eikä raja mukavan harrastelun ja hullun pakkomielteisyyden välillä ollut kuulemma enää millään muotoa hämärä.

Niinpä niin, ei suunnistajia taida tajuta kuin toiset suunnistajat. Edellisessä blogissani mietin, miltä suunnistus näyttää ulkopuolisen silmissä talvella, kun jengi höyryää lamput päässä spekuloimassa auton peräluukulla juuri juostuja rastivälejä. Nyt on kesä (jee, vihdoinkin!) ja ainoa ero on se, että alusvaatteisillaan tai muuten puolialasti reitinvalintoja vertaileva suunnistajaporukka istuu paremmin ympäristöönsä, kun ulkona on lämmin ja puut ovat vihreitä. Pääsin Raseborgin kisoista ystävän kyydissä kotiin ja autoon mennessä minua varoitettiin, että luvassa on pitkä ja puuduttava spekulaationtäyteinen matka. Daa, mitä muuta automatka voisi olla?  Toisen ystävän luona treenin jälkeen suihkuteltuani sain kuulla pahoitteluja siitä, että suihkun lattialla oli suunnistuskengät. Hei, mulla ne kuuluu suihkun sisustukseen. Lattiakaivoa tyhjennellessä on vaan mukavan monipuolista, kun pitkien hiusten seurana tulee kerättyä myös havunneulasia ja mutaa.

Jukolakin lähestyy. Yhden ystävän kanssa teimme viikonloppuna kahden naisen viestitreenin Usmin helmimaisemissa. Muutama muukin oli eksynyt samaan puuhaan lauantain ratoksi ja lähtöpaikalle hölkättyämme alkoi suu olla jo jumissa hymyilystä ja moikkailusta ja käsi krampata jatkuvasta vilkuttelusta. Kyllä yksi hullu aina toisen hullun tuntee. Vettä alkoi sopivasti vihmomaan lähtöpiippauksemme jälkeen, ja treenin jälkeen autolla estottomasti nakuillessa ja mutaa reisistä hinkatessa oli helppo uskoa kaikki legendat kuuluisasta Kura-Jukolasta. Kikatusmoodi oli päällä poskien mutalaikuista ja pörröisestä, sateen sotkemasta tukasta huolimatta, liekö se johtunut upeasta maastosta, metsän tuoksusta, hyvistä yöunista, parista täydellisesti onnistuneesta rastivälistä vai hurmaavasta treeniseurasta, mene ja tiedä. Mutta etteikö tämä olisi elämää? Voi, joka muuta väittää, ei tiedä mistä puhuu. Minun mielestäni havunneulaset hiusten seassa, hikinen kroppa ja haltioitunut hymy kertovat, että joku on juuri isosti nauttinut elämästään metsässä. Elänyt, oikeasti elänyt. Yksinkertaista.

Hikistä kesää teille kaikille, hullut kohtalotoverini!

-Anna Koponen-

Facebooktwitterpinterestlinkedinmail