Ovi joka sulkeutuu

Melkein kaksi vuotta sitten edessäni oli ovi. Olin kuullut huhuja, mitä oven toisella puolella on. Olin nähnyt kuvia, lukenut juttuja, nähnyt kuvaa tv:stä, olin jopa itse päässyt kurkistamaan reiästä ja kirjoittanut juttuja. Mutta en ollut koskaan edes yrittänyt päästä sisälle. Nyt minulla oli avaimet kädessä.

Aluksi minua jännitti, sillä lailla kivalla tavalla, kuten aina, kun on jotain uutta edessä. Minua myös pelotti, sillä lailla huonolla tavalla, kuten aina kun on jotain uutta edessä. Mitä jos en viihdykään, mitä jos en sopeutuisi, mitä jos, mitä jos… Päätin ottaa haasteen vastaan ja astua sisälle.

Vanhana partiolaisena, liikuntatieteitä opiskelleena ja urheiluintoilijana suunnistus oli lajina kuitenkin jokseenkin tuttua, luulin. Mutta alku uuden lajin ja uusien ihmisten parissa ei ollut helppo. Suunnistajilla on ihan oma maailmansa. Suunnistajat ovat syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet lajin parissa. Suunnistajat ovat ehkä hieman sisäänpäin lämpiäviä. Minun piti opetella tuota elämäntyyliä, raivata paikkani sisäpiirissä. Olin vakaasti päättänyt, että lähden itse rasteille, kun aloitan työni. Mutta toisin kävi. Mitä enemmän minulta kysyttiin, ai, etkö sinä ole suunnistaja, sitä enemmän halusin olla menemättä metsään. Jonkinlaista käänteispsykologiaa kai. Halusin näyttää, että voin hoitaa toimitussihteerin työn hyvin, vaikka en itse suunnistakaan. Eihän politiikan toimittajatkaan ole poliitikkoja, tai musiikkitoimittajat muusikoita, tai jääkiekkotoimittajat entisiä pelureita. Riittää, että on innostusta ja kiinnostusta lajiin.

Myönnän, että varsinkin alussa olisi ollut hyötyä, jos oma lajitaustani olisi ollut vahvempi. Jouduin opettelemaan kokonaan uuden kielen: hajonta, oiko, luuppi, nastari, reitinvalinta ei reittivalinta. Olin pitänyt itseäni valistuneena, mutta jouduin nöyrtymään. Kysyin tyhmiä, jonka jälkeen kysyin vielä tyhmempiä. Onneksi sain hyviä vastauksia. Ja onneksi olen blondi, jonka taakse voi viime kädessä verhoutua. Yritin imeä itseeni erilaista elämäntapaa. Opin, että suunnistajilla maa ei kierrä aurinkoa vaan Jukolan viestiä, kisan jälkeen karttojen mehustelu on kaikki kaikessa ja että suunnistaja löytää kumppanikseen aina toisen suunnistajan. Edelleen kuulin ihmettelyä taustastani, mutta nyt otin jo suoraselkäisenä kommentit vastaan. Opin uutta, mutta toivottavasti ulkopuolisena myös opetin ja toin jotain uutta.

Monia työkavereitani katsellessa, olin tavallaan iloinen, että suunnistus ei ollut minun oma intohimoni. Pystyin paremmin pitämään työt ja vapaa-ajan erillään. Työstä ei tullut taakkaa, eikä harrastuksesta työtä. Mutta mitä enemmän aikaa kului ja mitä kauemmin olin ollut töissä, sitä enemmän työt siirtyivät myös kotiin. Saatoin havahtua kotona koneen ääressä siihen, että seurasin kisan gps-käyrää, lueskelin urheilijoiden blogeja ja järjestin aikatauluni niin, että ehdin TV:n ääreen Huippuliigan aikaan. Ensin laji houkutti sitten koukutti.

Nyt kun melkein kaksi vuotta on kulunut, voin katsoa aikaani taaksepäin. Olen nähnyt ja kokenut hyvin paljon. Kansainvälisesti olen ollut kaksi kertaa hiihtosuunnistuksen EM-kisoissa, kerran MM-kisoissa, kerran pyöräsuunnistuksen MM-kisoissa sekä kaksi kertaa suunnistuksen MM-kisoissa, joista toiset vielä kotikisat. Näiden lisäksi olen ollut useissa SM-kisoissa ja muissa suunnistustapahtumissa. Olen saanut työskennellä ainutlaatuisten työkavereiden ja esimerkillisten urheilijoiden kanssa, kirjoittanut monia henkilöhaastatteluja ja lukemattomia erilaisia juttuja, taittanut satoja sivuja ja ottanut tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Välillä olen joutunut puremaan huulta, narskuttamaan hampaita ja on melkein tehnyt mieli näyttää kieltä kaikille. Välillä olen taas ollut ilon aallon harjalla ja fiilistellyt, että olen parhaassa mahdollisessa työpaikassa.

Nyt on aika kuitenkin poistua, sulkea tämä ovi ja lähteä etsimään uutta. Mutta se on varmaa, että kun on kerran sisälle astunut, niin vaikea on kokonaan poistua. Enköhän jatkossakin tule ainakin vilkaisemaan gps-käyriä, katsomaan suunnistuslähetyksiä ja liikuttumaan suomalaisten erinomaisesta menestyksestä. Ja nyt kun minun ei enää tarvitse puolustella sitä, miksi en itse suunnista, voin lähteä rasteille. Minun ensi vuoden Venlojen viesti -joukkueessa on vielä kolme paikkaa vapaana.

Koska olen katsonut paljon suunnistusta linssin läpi, niin olen tähän koonnut parin vuoden ajalta merkittävimmät otokseni. Hyvää ystävääni lainaten: Joka päivä ei voi tehdä jotain suurta, mutta aina voi tehdä jotain hyvää.

staffan_tuuletus
Ensimmäinen kisamatkani oli helmikuussa 2012 hiihtosuunnistuksen EM-kisat Ukrainassa. Staffan Tunis voitti kolme kultamitalia. Tunis on yksi esimerkillisimmistä urheilijoista, joiden kanssa olen saanut työskennellä!

minna_kauppi
Suunnistuksen MM-kisat Lausannessa heinäkuussa 2012. Mieleen jäi Sveitsin hienot maisemat ja tietysti Kaupin kaksi mitalia.

ArnessonKollaasi2
Hiihtosuunnistuksen EM-kisat Latviassa 2013. Näissä kisoissa onnistuin ehkä kuvaamisessa kaikista parhaiten. Tosin urheilijatkin auttoivat siinä. Tässä Ruotsin Peter Arnesson tuli alas mäkeä ja minä satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Työurani paras kuvakollaasi.

kaz_matkalla
Hannu Salmisen ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Matka Kazakstaniin hisun MM-kisoihin maaliskuussa 2013 oli enemmän kuin elämys. Koko menomatka kesti yli 30 tuntia, penkkaan juuttuneessa bussissa vierähti yli 12 tuntia. Lopulta armeijan kuorma-auto haki meidät majapaikkaan. Itse kisoissa Mervi Pesun pitkän matkan kultamitali viimeisenä päivänä herkisti rankan viikon jälkeen.

hanna_more
Hiukan huikea päivä MM-kotikisoissa päättymässä ja Måren kanssa illan mediamylläkkä ohi. Puolitoista vuotta tehtiin töitä ja kisat palkitsivat paremmin kuin kukaan olisi voinut kuvitella. Minusta itsestäni ei koskaan tullut huippu-urheilijaa, mutta joukkueen tiedottajana pääsin niin lähelle huippu-urheilijoita kuin mahdollista.

Kiitos ilosta, turhautumisesta, naurusta, itkusta, hyvistä tunteista ja huonoista fiiliksistä!

Näihin kuviin ja tunnelmiin,

Hanna Vehviläinen