Sveitsi 6-0-3, Ruotsi 5-2-4, Tshekki 2-0-4, Suomi 0-1-4. Vancouverin Olympialaiset tarjosivat Suomen penkkiurheilevalle kansalle kirvelevän pettymyksen toisensa perään. Erityisen kivuliaista ja koskettavaa tämän palstan lukijoille oli luultavasti maasto-, ampuma- ja yhdistetyn hiihdon seuraaminen. Ei luistanut suksi, ei kulkenut happi eivätkä iskeneet lihakset. Koska suunnistuskin on mitä suurimmassa määrin kestävyyslaji ja kun omiin vuoden 2013 Vuokatin Olympialaisiimme on enää alle 3,5 vuotta, on syytä miettiä, miten meidän menestyksemme tuolloin voisi olla parempi kuin Vancouverin olympiajoukkueen.
Viimeistely meni pieleen. Tour de Ski vai kotiharjoittelu? Alhaalla vai korkealla? Alpeilla vai Amerikassa? Yhdessä vai erikseen? Spekulointi vaikuttaa aika turhalta, koska lopputulos suomalaisten osalta oli sama valmistautumistavasta riippumatta – kukaan ei ollut kauden parhaassa kunnossaan. Kilpailukunnon viimeistely on monien fyysisten ja psyykkisten tekijöiden summa, jossa hyvin tärkeää osaa näyttelevät ravinto ja lepo. Viimeisen kuukauden aikana ennen pääkilpailuja hapenottokyky on saatava korkeimmilleen, taloudellinen suoritustekniikka säilyttäen, lihakset rennoiksi ja jänteviksi, elopaino optimiin, mieli täyteen positiivisia kuvia tulevista suorituksista. Ja tärkeimpänä – on oltava terveenä. Mikä tässä on vaikeaa? Ei mikään – ja kaikki. Oleellisin asia on itsensä kuuntelu ja maltti. Ja nämä eivät ole helppoja asioita kauden tai elämän pääkisojen lähestyessä. Sen sijaan, että hyvin menneillä harjoituksilla saadaan aikaan luottavainen olo, käykin usein niin, että jatkuvasti yritetään etsiä viimeisiä pikkuviilauksia harjoituksiin ja olo muuttuu epävarmaksi – pitäisikö levätä vai tehdä pitkä palauttava? Mäkivetoja vai irtiottoja? Kilpailutehoinen vai rento fiilistely? Muokkaushieronta vai ravistelu? Proteiinia vai perusruokaa?
Nappiin menneellä viimeistelyllä ja sitä seuraavalla itseluottamusbuustilla urheilija voi arvokisoissa yltää yli sadan prosentin suorituksiin, mutta jos sitä väen vängällä yrittää, tulos on todennäköisesti lähempänä yhdeksääkymmentä. Rentous on kateissa, energia kulutettu liian kovaan harjoitteluun tai liialliseen pähkäilyyn. Uskon myös, että suomalaisurheilijat suhtautuvat arvokisoihin joskus liian vakavasti ja tosissaan. Kun vielä heidät tässä maassa usein nostetaan kansallissankareiksi jo ennen olympialaisia, myös heidän kokemansa ”Suomen kansan odotukset” saavat joskus suhteettomat mittasuhteet, moniin muihin maihin verrattuna. Niinpä mailaa, sauvaa ja kompassia puristetaan ehkä hieman liikaa. Voitot eivät tule väkisin yrittämällä, vaan hyvän fyysisen ja psyykkisen valmistautumisen myötä. Positiivisella mielellä, urheilusta ja huippukunnosta nauttien.
Joukkuepeli ei toiminut. Suomi ei ole joukkuelajien luvattu maa – yhteispeli kangertelee lajissa kuin lajissa. Me hoidamme mieluummin omat asiamme omalla tavallamme kuin ryhdymme joustamaan ryhmän ehdoilla, kuten nähtiin maastohiihtäjien hajautetussa valmistautumisleirimallissa. Periaatteessa voisi ajatella, että hyvä niin, yksilöurheilua yksilön ehdoilla. Mutta. Maajoukkuetoiminta on myös joukkuelaji. Jos jokainen yksilö tai valmennustiimi pelaa vain omaan pussiinsa, maajoukkuevalmentajien on mahdotonta toimia siten, että koko joukkue kehittyisi, ja sen pitäisi olla pitkällä tähtäimellä maajoukkuetoiminnan tavoite numero yksi. Itävallan ampumahiihtäjät harjoittelevat yhdessä 10 kuukautta vuodessa, joka päivä yhteisharjoitus. Ja joukkue on raudanluja, vaikka olympiakultaa ei tällä kertaa tullutkaan. Samantyyppinen systeemi on lähes kaikilla Keski-Euroopan mailla, sekä hiihtolajeissa, että myös osittain suunnistuksessa, ja tulokset ovat harrastajamääriin nähden erinomaisia.
”Itseään paremmassa seurassa kehittyy aina”, sanotaan. Mutta entä jos olet porukan paras – mitä hyötyä on harjoitella kesympien kavereiden kanssa? Oletko varmasti paras jokaisella lajin osa-alueella? Entä jos nöyrtyisitkin antamaan panoksesi myös itseäsi heikompien harjoitteluun – saisitko kenties jotain itse takaisin? Tai ainakin nuorempi maajoukkue- tai seurakaverisi saisi? Kenialaiset juoksijat tekevät vauhtileikittelyjä ja nousevavauhtisia harjoituksia lähes joka aamu. Usein heikommat joutuvat koville, mutta joskus myös huippumiehellä on huono päivä – silloin hän saa vetoapua heikommiltaan. Jokainen kehittyy vuorollaan.
Resurssit eivät riitä. Jos lasketaan mitä yksi olympia- tai MM-mitali yhteiskunnalle maksaa, Suomi on taulukon kärkipäässä – rinta pystyyn siis. Julkinen rahoitus on pientä, sponsorirahat vielä pienempiä. Mutta sitä ei lasketa. Näillä on mentävä. Mutta veronmaksajien on turha rutista urheilijoidemme vaatimatonta menestystä, ainakaan urheilijoille tai valmentajille. Rutiskaa poliitikoille. Jos veroprosenttia nostettaisiin vaikka ”urheilupromillella”, urheilun saama yhteiskunnan tuki tuplaantuisi. Saataisiin paljon lisää valmentajia jokaiselle sektorille: seurat – urheilulukiot – harjoittelukeskukset – maajoukkueet. Päälle paljon hierojia ja asiantuntijoita, voitelutiimi Olympiamaisemiin puoleksi vuodeksi. Urheilijatkin saisivat rankasta työstään kunnon korvauksen. Ja lopulta, menestystä tulisi – ja veronmaksajien itsetuntokin kohenisi olympiamenestyksen myötä. Kuka on valmis lähtemään talkoisiin? Käsi ylös.
Harjoittelussa on parantamisen varaa. Paitsi että raha ei kaikkea ratkaise. Turvatulla taloudella, loistavalla valmennusjärjestelmällä, hyvällä viimeistelyllä ja huippuluistolla ei mitaleja kuitenkaan rohmuta, jos urheilijat harjoittelevat kollegojaan heikommin. Hiihtolajeissa ja suunnistuksessa on nähtävissä neljä suurta muutosta 2000-luvulla: Kilpailut ovat vauhdikkaampia ja lyhyempiä (ja hiihdossa loppukiripitoisia) joten urheilijoiden harjoittelu on muuttunut tehokkaammaksi. Harjoitellaan paljon ryhmissä. Keski-Euroopan maat nostavat tasoaan jatkuvasti. Aiempaa nuoremmat urheilijat nousevat huipulle tai sen tuntumaan. Itse näen, että ainakin suunnistuksessa Pohjoismaat ovat jääneet kehityksestä jälkeen. Pitkä lajikulttuuri, suuret harrastajamäärät ja talkooperinne pitävät kilpailut ja toimintamallit pitkään vanhanaikaisina, ja urheilijat luonnollisesti harjoittelevat pitkälti siten kuin kotimaan kilpailut edellyttävät. Ainakin nuoret. Rauhallisesti vaativilla radoilla, kun ensin pitäisi opetella juoksemaan kovaa helpommilla radoilla. Ei taitoluistelussakaan opetella kolmoislutz-kolmoistulppi-yhdistelmää 13-vuotiaana. Ensin opetellaan luistelemaan.
Suomalainen suunnistusvalmennus ajautui ojasta allikoon 2000-luvun taitteessa – opeteltiin suunnistamaan vaikeilla radoilla (ja pelaamaan sählyä), mutta unohdettiin tuo juoksupuoli. Sitä satoa korjataan nyt – pohjaa kovalle treenille ei ole, ei kykyä juosta todella kovaa – ja kauan. Kun kotimaassa harjoitellaan ja kilpaillaan sykkeellä 170 (toki vaativilla radoilla), niin jo Smoolannissa maasto antaa mahdollisuuden vetää täysillä – syke 190. Tai Tanskassa, tai oikeastaan kaikkialla Jönköpingin eteläpuolella. Keuhkot valittavat, reisiä polttaa, eikä suunnistus oikein pysy lapasessa. Tuttu virsi viime vuosilta päävalmentajan suusta onkin ollut: ”vauhti ei riittänyt”. Siitä on monelle tullut paha mieli, joten käytänkin jatkossa väärinkäsitysten minimoimiseksi termiä – ”kunto-ominaisuudet ja suorituksen hallinta kovan juoksuvauhdin mahdollistavassa maastossa eivät olleet tänään riittävällä tasolla”. Jos Vuokatissa halutaan menestyä, on harjoittelukulttuuria muutettava viimeistään nyt – sekä seura-, alue, – että maajoukkuetasolla. Laatua ja tehoa peliin! Ja nuorten radat monipuolisemmiksi ja vauhdikkaammiksi!
Pää ei kestänyt. Loppupeleissä yläpää erottelee urheilijat, se on saletti. Suomalaisurheilijat menestyivät erinomaisesti viime vuoden hiihdon MM-kisoissa ja kaikkien talvilajien maailmancupeissa, mutta Vancouverissa ei mitaleja tullutkaan. Miksi ihmeessä? Samanlaisia kisoja. Paitsi että ihan erilaisia. Suomalaiset mitaliurheilijat ovat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tulleet pallille puun takaa. Nimiä ei tarvitse mainita, sataan pääsee ennen Moskovaa kun Vancouverista lähtee. Ei odotuksia = ei paineita = hyvä tulos, siinä suomalainen menestysresepti. Maailmancup on mukava kisarupeama – startteja on niin paljon, että ei tarvitse hermoilla – jos tänään ei natsaa, huomenna on päivä uus. Niinpä sen miettiminen, miten onnistua juuri oikealla hetkellä voidaan työntää pois mielestä ja toivoa aina sitä kuuluisaa ”pöljän päivää”. Kyllä se Vancouverissa hyvin menee kun Klingentalissakin meni. Viime vuonna.
Olympiakisoissa paineet urheilijan pään sisällä ovat aivan toista luokkaa kuin missään muissa kisoissa, paitsi suunnistuksen MM-kisoissa, koska olympialaisiin emme osallistu. Aivan turha väittää mitään muuta, tai toivoa. Niinpä jokaisen urheilijan ja valmentajan, joka noihin kisoihin tähtää, on otettava psyykkinen valmistautuminen tosissaan. Ongelmana on, että yksilön painetilanteessa kokemien ajatusten ja tunnemaailman ymmärtämiseen ja muokkaamiseen ei ole oppikirjaa, kuten voimaharjoitteluun, hiihtotekniikkaan tai lasten ja nuorten harjoitteluun. Siinä pitää olla pitkäjänteinen, avoin ja rehellinen itselleen ja valmentajalleen; mennä syvälle oman päänsä sisälle ja katsoa peiliin, monta kertaa. Ja se ei ole meille suomalaisille helppoa, jostain syystä. Hyvä valmentaja osaa kuitenkin juuri tämän – laittaa urheilija ajattelemaan, oppia tuntemaan itsensä, ammentamaan itseluottamusta hyvästä harjoittelusta ja aiemmista onnistumisista. Tällöin urheilija lopulta näkee ennen kilpailua itsensä onnistujana, kenties voittajana – tietäen, että kaikki on tehty, mikään ei mene pieleen. Ja mitaleja sataa.
-Janne Salmi-