Perintöä odotellessa

Kirjoitin reilu kuukausi takaperin Suunnistusvalmentajien nettisivuille urheilija-valmentajaparin nostamisesta keskiöön ja siitä miksi valmentajan tai mentorin rooli on tärkeä urheilijan kehitysprosessissa.

Kirjoitus herättää väistämättä kysymyksen; mistä saamme lisää näitä päteviä ja motivoituneita valmentajia/mentoreita? Suunnistuksella lajina on hyödyntämättä takavuosien huippusuunnistajien perintö.

Legendaarisen Kummeli-sketsin juoni oli aina sama. Pojat odottelivat, että vanha isäukko kupsahtaa ja näin he pääsevät perintörahoihin ja maihin kiinni. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Isäukko jaksoi porskuttaa eteenpäin vaivoineen päivineen. Isä oli todellinen vanhan koulukunnan raudanluja sissi ja työmies, joka ei ymmärtänyt päästää perinnöstään irti nuorempien polvien hyväksi. Tässä tapauksessa toki perintöä ei varmasti olisi ansaittukaan.

Tyypillisen ”Perintöä odotellessa”-tapauksen voi palauttaa mieleensä Ylen elävästä arkistosta.
Toisinaan entiset huippusuunnistajat painuvat maan alle oman aktiiviuransa jälkeen. Monesti lajille kaikkensa antaneet huiput pitävät tavoitteet korkealla työelämässäkin tai ovat muuten kiireisiä perheen perustamisen vuoksi. Aikaa ei yksinkertaisesti omassa arjessa riitä tulevien huippujen kouluttamiseen ja saattaapa olla niinkin, että kovan huippu-urheiluun sitoutumisen jälkeen pääkoppakin kaipaa hetkiseksi irrottautumista lajin tavoitteellisesta ytimestä.

Ollaan tilanteessa, jossa perintöä joudutaan odottelemaan. Vanheneekohan perintö, jos se ei pääse heti kiertoon? Onko huippusuunnistustietämyksellä parasta ennen päiväys?

Terävimmän kärjen kerran tavoittaneet tietävät sen vaatimustason ja muut niksit, joita sinne absoluuttiselle huipulle pääseminen vaatii. Kunhan muistetaan se, että urheilijat ovat yksilöitä ja kehotyypiltään erilaisia. Prosessiin siis vahvasti kuuluu kehon kuuntelu, kehityksen seuranta ja urheilijan kuuntelu. Kuitenkin niiden raamien ja peruslainalaisuuksien rajoissa, joita sinne huipulle pääseminen vaatii ihan jokaiselta vuosikymmenestä riippumatta.

Olen ilahtuneena todennut, että monet entiset huippusuunnistajat ovat sitä perintöä lähteneetkin jakamaan. Onkin lajin kehityksen ja kansainvälisen menestyksen kannalta ensiarvoisen tärkeää, että tieto, osaaminen ja kokemus siirtyvät tuleville polville.

Ammutaan kasa esimerkkejä.

Simo Martomaa filosofoi Tero Föhrin MM-hopean taustapiruna. Paraisten rastitykki Kenneth Cederberg oli vahvasti Fredric Portinin läpimurron takana ja nyt Samuli Launiainen on virittämässä vastaavaa temppua Aaro Asikaisen rytmimiehenä. Antti Harju hahmotteli Venla Niemelle viimeiset portaat MM-pronssimatkalle. Ankkuriässä Janne Salmi toimi useammankin maajoukkueurheilijan nousun vauhdittajana. Idän ihme Jarmo Tonder nosti SP Fincken parhaaseen kukkaansa ja Juha Peltola on touhuillut tuoreen sprinttimestari Mårten Boströmin taitopuolen taustalla. Vanhan liiton mies Timo Saarinen on kokenut myöhäisen sprinttikärpäsen pureman ja on nyt viemässä Severi Kymäläistä vauhdilla täysmatkan sprintteriksi. Entä naiset? Ainakin Outi Sareilan tiedän olevan Tuulia Vibergin nopean nousun takuunaisena. Varmaan paljon muitakin, mutta kappaleen maksimipituuden täyttyessä on lopetettava.

Nuorten valmennuksen parissakin puuhailee varmasti takavuosien tähtiä, vaikka itselleni vieraammalta sektorilta en monta tapausta tunnekaan. Ainakin maajoukkueikoni Timo Karppinen vaikuttaa SK Pohjantähden junnujen valmennuksessa aina juoksutekniikan videoinnista lähtien. Pyrinnössä Annika Viilo puolestaan tuo tarmolla omaa osaamistaan nuorten valmennukseen.

Suunnistusliitto teki kevättalven aikana merkittävät rekrytoinnit, kun maajoukkuekonkarit Pekka Nikulainen ja Juha Peltola liittyivät huippusuunnistuksen kehittämisryhmään. Huippusuunnistuksen kehittämistyössä on syytäkin olla mukana henkilöitä, jotka itse ovat taittaneet kautta myrskyjen ja merien tuon matkan maailman terävimmälle huipulle.

Joka tapauksessa kaipaamme voimakkaampia toimia siihen, ettei perintö jää matkalle perintöä vain odotellessa.

Mielestäni helpoin tapa tähän on se, että heti huippu-uran päätyttyä valmennuksesta tai sparrauksesta kiinnostuneille ex-urheilijoille ohjataan yksi motivoitunut nuoremman polven valmennettava. Kokemus ei vanhene, vaan heti pääsee oman uran jälkeen mukaan auttamaan uusia tulokkaita ja pysyy tietyllä tavalla lajissa mukana.

Yhden urheilijan ottaminen vastuulle ei vielä aikataulullisesti kaada maailmaa, vaikka perhe tai työelämä keulalla olisikin. Mahdollinen on myös vastuuttomampi sparraajan rooli, jossa urheilija oman valmentajansa kanssa käyttää huipputekijää tekemisensä sparraajana, keskustelukumppanina.
Tämän hetken maajoukkuesuunnistajienkin taustalla toimii ex-huippuja myös osarooleissa. Osa on mukana taitovalmennuksessa perässä juoksuista lähtien ja toinen on ottanut vastuulleen henkisen valmentautumisen. Se onkin nykypäivää, että urheilijan kehittymisessä hyödynnetään eri osa-alueiden parhaita osaajia ja samalla tämä myös madaltaa kynnystä lähteä urheilijan tiimiin mukaan, kun kokonaan ei ole vastuussa urheilijan valmentautumisesta.

Henkilökohtaisen valmentajan/sparraajan lisäksi vaihtoehtona voisi olla toimia nuorten valmennuksesta vastaavana koko seurassa tai lähteä mukaan alue- tai maajoukkuetason valmennustoimintaan. Näistä molemmat jo huomattavan paljon enemmän aikaa vieviä tapoja viedä eteenpäin omaa osaamistaan.
Suunnistusliitossa voisi olla paikallaan luoda projekti, jossa tavoitteellisesti joudutetaan huippu-uransa päättäneiden suunnistajien siirtymistä erilaisiin rooleihin monipuolisessa lajikentässä.

Monien maiden maajoukkueiden valmennustiimeissä häärii entisiä maajoukkueratsuja. Kaikilta Pohjoismailta, Sveitsiltä, Tsekiltä ja monelta muulta löytyy valmennusjoukoistaan kovan luokan ex-rastitykkejä. Tämä tarkoittaa, että muuallakin on mielletty tärkeäksi säilyttää kokemusta ja tietotaitoa maajoukkueessa sukupolvelta toiselle.

Suomen maajoukkueen luotseista Antti Harju omaa pitkän maajoukkuekokemuksen urheilijana. Vaikka Harju huumorintajuton jöröjukka onkin, niin kyllä sen nipin napin kestää, kun pääsee tasaiseen tahtiin arvokkaisiin keskusteluihin sen tiimoilta, miten hän omalla urallaan on määrätyt asiat kokenut.
Harju onkin monesti päivitellyt sitä, että kun olisi omalla urallaan nähnyt asiat niin kuin nyt valmentajana omien urheilijoidensa tilanteet näkee. Siinä olisi ehdottomasti ollut tarvetta sekä kokeneemmalle opastajalle pahimpien karikkojen välttämiseksi että objektiiviselle arvioijalle päivittäiseen tekemiseen. Näille paikoille urheilijoiden kanssa matkaa kulkemaan tarvitsemme ehdottomasti nykyistä enemmän entisiä huipputekijöitä.

Muista lajeista voi hyvinkin hakea esimerkkejä siitä, miten kovan luokan ex-huiput ovat lähteneet viemään lajinsa valmennusasioita ja nuorten kehityshankkeita eteenpäin. Viimeaikoina pinnalla ovat olleet pyöräilyhuippujen perustama Kilpapyöräily ry, Seppo Rädyn Roti-ryhmä sekä omasta lajiperheestämme Anssi Juutilaisen ansiokkaasti masinoima hiihtosuunnistuksen haastajaryhmätoiminta.
Perintöä odotellessa,

Juha Taini
Juha Taini
Facebooktwitterpinterestlinkedinmail